Keinotekoisesti tosi

Olin kuuntelemassa Hanna Weseliuksen väitöstilaisuutta helmikuun alussa. Weselius oli tutkinut henkilökuvaa aikakausilehtikontekstissa. Tilaisuudesta jäi mieleeni loppupäätelmä, että aikausilehden henkilökuva on aina rakennettu, jollain lailla keinotekoinen. Väitöksestä julkaistu kirjakin jo tämän otsikossaan toteaa: Suunniteltu kuva.

Itsekin paljon aikakausilehtikuvaa kuvanneena voin allekirjoittaa tämän. Etenkin kansikuvaa ja kansikuvajutun kuvitusta suunnitellaan hyvinkin tarkaan. Lehdestä riippuen suunnitteluun otetaan mukaan myös kuvaaja, pahimmassa tapauksessa kuvaaja kuulee suunnitelmat viimeisenä.

Kansikuvajutun rakentaminen on kuin sadun luomista. Siinä AD luonnostelee yhdessä toimittajan ja/tai/ehkä kuvaajankin kanssa ideaalimaailman, missä haastateltava asuu. Stylisti ohjeistetaan vaatteiden toivotuista väreistä ja materiaaleista. Kuvaaja miettii lokaatiota, missä sadun kuvituksen voisi toteuttaa, tai satumaailma rakennetaan studioon. Kuvaaja tekee kuvatessa sadusta oman tulkintansa. Julkkikselle jää tässä leikissä melkeinpä statistin rooli, joka ei edes pääse vaikuttamaan lehteen painettaviin kuviin. Weselius vertaa tätä performanssiin, joka esitetään lukijalle.

Olen aina suhtautunut näihin kuvauksiin kaksijakoisesti. Toisaalta satumainen leikki on hauskaa, mutta samalla tilanteen keinotekoisuus suhteessa malliini häiritsee minua.

Tavoitteenani kuvaajana on aina jollain tasolla kohdata henkilö, löytää pintaa syvemmälle. Aikakausilehden kuvalta tätä ei vaadita, se saattaa olla jopa hyvän (kansi)kuvan kriteerien vastaista.

Weselius totesikin väitöstilaisuudessa, että aikausilehtikuva on paradoksi: sepitetty, mutta oltava totta. Tämä pätee niin naistenlehden hymyilevään julkkikseen kuin asialehden totiseen poliitikkoonkin.

Tutkimuksessa oli mukana Suomen Kuvalehden kansikuvajuttu pääministeri Mari Kiviniemestä esimerkkinä neutraalista kansikuvasta. Neutraalius todettiin jo tekovaiheessa ongelmalliseksi käsitteeksi toimituksessa. Lopulta neutraalin määritelmän sai imartelyn ja kriittisyyden väliin jäävä osa. Neutraaliin henkilökuvaan kuului totinen ilme, hymyä ei lehteen saati kanteen valittu.

Kuitenkin lehden neutraalin jutun etukäteissuunnittelu toimi täsmälleen samoin kuin naistenlehden "sadun" luonnostelukin. Kuvattavalle rakennettiin miljöö, joka sopi lehden näkemykseen neutraaliuudesta. Kuvaajalle annettiin tehtäväksi tavoittaa vakava, “todellinen” henkilö. Haasteeksi tässä oli muodostunut pääministeri Kiviniemen iloinen olemus ja hymy kuvaustilanteessa.

Onneksi henkilökuvaus on kuitenkin aina vuorovaikutuksellinen tilanne. Vaikka miljööseen olisi tuotu valkoisia hevosia ja ruusupuskia, on henkilökuvassa kuitenkin kysymys näkemisestä ja kuuntelemisesta. Kuvauksissa valokuvaajan haaste on löytää rekvisiitan alta henkilöstä jotain todellista, jotain omaa.

Parhaimman palautteen antaa malli; useammankin kerran olen saanut kiitokset kuvista kuvattavalta. Silloin tietää tavoittaneensa jotain, mikä on muilta jäänyt huomaamatta.

Hanna Weseliuksen väitöksen kansikuvaan oli valikoitunut näyttelijä Maria Sid. Tässä oma versioni hänestä Iltalehti Ilonan kansikuvajuttua varten. Varsinaiseksi kansikuvaksi taisi valikoitua hymyilevä versio samasta kuvaustilanteesta, kuinkas ollakaan, mutta tässä otoksessa on mielestäni jotain muutakin kuin vain sadun statisti. Tässä kuvassa on oikea ihminen.