Hyvä henkilökuva
Henkilökuvan onnistumiseen vaikuttaa niin miljoona asiaa, ettei kaikkea voi millään ennustaa tai etukäteen suunnitella. Jotkut kuvaukset ovat tosin mietitympiä kuin toiset, mutta pohjimmiltaan henkilökuvauksessa on kyse ihmisen kohtaamisesta ja kuuntelemisesta. Tätä lajia olen työkseni tehnyt ja harrastanut melkein vuosikymmenen ja silti tuntuu, että oppiminen ei lopu koskaan.
Kuvasin toissa syksynä Antti Heikkilän, tunnetun matalahiilihydraattisen ruokavalion sanansaattajan. Tilaajana oli ruotsalainen Life Live lehti. Sähköpostitse hoidettu tilaus oli yksinkertainen: hyvät henkilökuvat.
Hyvät henkilökuvat. Niin. Miten määritelläänkään hyvä henkilökuva?
Tässä tapauksessa määrittelyn tekee tietysti tilaaja, niin kuin aina, kun kyseessä on asiakastyö. Kuvan pitää istua lehden muuhun kuvamaailmaan, kertoa jotain (mitä teksti ei pysty kertomaan) kohteestaan ja olla tietysti teknisesti onnistunut. Vielä kun kuvaajan kädenjälkikin näkyisi kuvassa, niin kaikki olisivat tyytyväisiä. Tietysti myös lukijan tulisi nauttia kuvista.
Kuvaajana tehtävänäni on toteuttaa kaikki nämä vaateet. Ne mielessä menin keikalle, Heikkilän kodinomaiselle toimistolle. Lähtökohdat kuvien onnistumiselle olivat varsin hyvät: toimisto oli tilava, kauniisti sisustettu, ja mikä tärkeintä, kokeneena kuvattavana Heikkilä oli varannut riittävästi aikaa kuvaukselle.
Kokenut ammattikuvaaja pystyy ottamaan hyvän kuvan nopeastikin. Mutta henkilökuvauksessa aika on valttia ja näkyy poikkeuksetta hyvänä lopputuloksena.
Pystytin toimistolle ministudion; muutama käsisalama jalustoihin kiinni, pehmentävät sateenvarjot eteen. Ja etsimään sopivaa asentoa ja ilmettä, hyvää kuvaa. Vaikka tosiassa tässä vaiheessa vasta tutustuttiin. Kuten arvelinkin, kuvat eivät innostaneet minua; tavanomaisia, latteita. Vaikka miljö oli Heikkilän oma toimisto, ei se kuvaan tuonut mitään lisäarvoa. Niinpä pyysin paikanvaihtoa.
Oli syksy, joten menimme talon piskuiselle sisäpihalle, jonne oli tehty suureksi riemukseni kaunis, japanilaistyylinen kivipuutarha penkkeineen. Paikka inspiroi, ja Heikkilä oli varsin rento malli. Mutta jokin oli edelleenkin mielestäni väärin. En ollut täysin tyytyväinen kuviin, sen verran mitä niitä kameran ruudulta silmäilin.
Siirryimme vielä kerran. Kapusimme takaisin yläkeran toimistolle, kun pyysin Heikkilää istahtamaan rappukäytävän ikkunalaudalle. Tilaan tuli äärimmäisen hämärä, mutta pehmeä luonnonvalo. Täydellinen valo muotokuvaan.
Aloitin valotutkielman. Kun valon suuntaa ei voi muuttaa, pitää mallin liikkua ja kääntyillä. Valokuvaaja on ohjaaja, johon kuvattavan on luotettava. Juuri tästä luottamuksesta syntyy hyvä kuva.
Myös kuvaajana tarvitsen hyvän luottamuksen omaan tekemiseeni. Kuvatessa tilanteet vaihtuvat nopeastikin, ja tekniset päätökset sen mukana. Olin aloittanut salamavaloilla valaisten, mutta hämärässä rappukäytävässä siirryin luonnonvaloon. Tämä tarkoitti, että kuvasatsi ei tulisi olemaan yhtenäinen. Mutta luotin siihen, että luonnonvalo oli paras ratkaisu hyvän henkilökuvan saamiseen.
Lopputuloksena on lempeä muotokuva Hekkilästä. Rappukäytävää tuskin erottaa, miljöö ei ole kuvassa tärkeä. Tärkeää on Heikkilän avoin katse, selvästi rento asento, luottamus. Luottamus omaan itseensä, kuvaajaan ja tilanteeseen; kuvattavan ja kuvaajan yhteistyöhön.
Kommentit
Lähetä kommentti