Valokuvauksen konkretiaa

Kirjoitin aiemmassa blogissa 50+ Suomalaisen miehen muotokuva projektista. Katsojien kysytyimmät kysymykset projektiini liittyen on: mistä löysin kuvattavat ja millainen oli kuvaustilanne. Käytännön asioita siis.

Sitähän valokuvaus pohjimmiltaan onkin. Kovaa työtä sen eteen, että saa suostuteltua mukaan oikeat henkilöt, löytää oikeat kuvauspaikat, saa rahoitusta, onnistuu saamaan oikean esityspaikan työlleen, löytää oikeat yhteistyötahot ja avustajat hankkeelle.

Itse kuvaustyö on tällaisessa projektissa pieni osa kokonaisuutta. 


Itse kuvaustilanteet olivat arkisia. Tapasin minulle usein ennestään tuntemattoman henkilön. Ehkä kahviteltiin hetki, jutusteltiin vartti niitä näitä. Tutustuttiin. Kuvauspaikan miehet valitsivat itse. Jokainen heistä on kuvattu kotona omassa lempipaikassaan, omien tavaroiden ympäröimänä.

Kuvaustekniikaksi olin valinnut filmiformaatin. Käytin keskikoon kameraa, joka tuottaa neliömuotoista 6x6 kuvaa. En valaissut kohteitani, käytin hyväkseni vallitsevaa- ja luonnonvaloa. Halusin erottaa miesprojektini selkeästi hektisestä päivätyöstäni; työskentelin projektin alkaessa lehdistölle. Kuvasuhteen ja tekniikan muutos digistä analogiseen oli helpoin tapa saada omaan työskentelyyn ja jatteluun selkeä muutos.

Filmitekniikka vaati aikaa ja harkintaa.

Kun kuvauspaikka oli valittu, mallin osa oli helppo. Paikallaan piti pysyä; sohvalla tai keittiön pöydän ääressä sekin oli helppoa. Katse oli kohti kameraa, tai käytönnässä varmaan useinkin minussa. Katsoin kuvattaviani kameran yläpuolelta, en halunnut kameran peittävän kasvojani. Katse ja kontakti oli tärkein.

Kuvasin useinmiten kaksi rullaa filmiä, siis vain 26 valotusta. Kuvaamisen lomassa juttelimme. Elämästä, lapsista, avioeroista, työstä. Valokuvaajana olen onnekas; pääsen projektieni avulla tutustumaan ihmisiin lähemmin kuin monet muut. Jostain syytä kuvattavana olo avaa ihmisiä tavalla, jota en ole huomannut missään muussa yhteydessä. On normaalia, että puhe kääntyy henkilökohtaisiin asioihin. Tokihan myös minä valokuvaajana vaikutan tähän.

Kuvausprosessiini kuuluu kyseleminen, jutustelu. 

Mallien etsiminen oli suuri työ. Aluksi työ oli helpompaa, kuvasin oman isäni, poikaystäväni isän, sukulaisia, ystävien ja kavereiden tuttuja. Maantieteellisesti etsin kuvattavia koko Suomesta, Lappia ja Ahvenenmaata myöten. Silloin turvauduin matkailutoimistoihin, kirjastoihin, erilaisiin harrastepiireihin. Jatkuvalla kyselemisellä sain nimiä ja puhelinnumeroita, sovittuja kuvauspäiviä ja -aikoja. Harva mies muuten kieltäytyi kuvaamisesta enää siinä vaiheessa, kun olin heihin itse yhteydessä.

Tapaamisen ja kuvauksen jälkeen saattoi joku tarina jäädä mieleen, kohtalo arveluttamaan. Vuosien kuluessa kuulin myös suru-uutisia; jotkut miehistäni olivat menehtyneet, niin kuin myös oma isäni. Mutta myös iloisia uutisia kantautui korviini; avioerosta surullinen mies oli päässyt uuteen elämään kiinni, löytänyt uuden suhteen, joku oli löytänyt uuden harrastuksen, innostuksen.

Olen pohjattoman kiitollinen kaikille ennakkoluulottomille miehille, jotka suostuivat mallikseni, avasivat kotinsa minulle ja samalla kaikille teille katsojille. 

Käänsin oman katseeni tavalliseen suomalaiseen mieheen, kohteeseen, jota ei mediassa useinkaan näe. Olen iloinen, että projektini on huomioitu laajasti; avajaispäivänä Ylen pääuutislähetyksessä, useissa sanomalehdissä ja kohta myös ulkomailla. Projektista tehty kirja myytiin loppuun. Kirjan haastattelutekstit avasivat osaltaan miesten maailmaa, antoivat heille syvemmän äänen.

*****

50+ Suomalaisen miehen muotokuva näyttely aukeaa 6.5.2014 Suomen Saksa-instituutissa, Berliinissä. Näyttely avoinna 28.7.2014 saakka.

Tapahtuman tarkempi kuvaus Facebook tapahtumasivulla: https://www.facebook.com/events/606434242782980/?ref_dashboard_filter=upcominghttps://www.facebook.com/events/606434242782980/?ref_dashboard_filter=upcoming

Koko sarjan voi katsoa täältä: http://www.tumblr.com/blog/50-portraitoffinnishman