Kaupungin kuva

Lomamatkaillessani harvoin kuvaan mitään. Kamera kaulassa olen tunnenut tekeväni töitä, ja tunteesta on vaikea irtautua. Viime syksynä oli New Yorkissa ja koska matka ei ollut oikein kunnon lomaa eikä oikein työtäkään, omistin sen poikkeuksellisesti päämäärättömälle kuljeskelulle ja kuvaukselle.

Tulokseksi sain havaintoja väreistä, viivoista ja muodoista, hämärtyvästä valosta ja laskevan auringon kultaamista lyhtypylväistä. Tein miljoonakaupungista sarjan, jonne harva ihminen mahtui. Kuvasarjani edustaa täydellisesti omaa kuvakieltäni. Sen ei tarvitse kumartaa mitään eikä ketään. Se ei menisi kuvareportaasista matkalehteen, eikä mainokseksi matkayhtiölle. Dokumentiksi se on liian suppea. New York -sarjasta tuli minun mielenmaisemani.

Valokuvauksella on monta funktiota. Kuvajournalisti havainnoin ja tiedottaa. Dokumentaristi haluaa tuoda esille ilmiöitä, mielipiteitäkin. Henkilökuvaaja etsii oman kuvailmaisun ja kuvattavan henkilön välistä täydellistä liittoa. Mutta kun kuvaaja on omillaan, ilman näennäistä agendaa, on kuvaus haasteellisinta. Silloin kuvaajan pitää luottaa vain itseensä.

Valokuvauksen tärkein elementti on aika. Aika ei aina tarkoita aikaa, jonka viettää kohteessa tai kohteen kanssa. Aika sisältää myös oman ajatustyön, havainnoinnin ja tiedostamisen. Ilman aikaa ei ymmärrä, minkälainen kuvaaja oikein onkaan, millaisia kuvia haluaa ottaa, ja ennen kaikkea miksi. Aika antaa ajatuksia ja pakottaa elämään niiden kanssa. Ajasta kumpuaa kuvat, jotka merkitsevät.